Vaikea Oulu

Tulinkin sitten sairastamaan ja yksinäisyyttä karkuun Ouluun. Jossain välissä vain unohdin että ei yksinäisyys lähde pelkästään paikan mukana. Jotenkin täällä on vaikea olla. En jaksa tehdä mitään vaikka aurinko paistaa ja olen myös ikävöinyt täällä liikkumista. Haluaisin vain juosta taas. Ihminen on vahva kun se juoksee.

Olen tylsyyteeni yrittänyt siivota rojuja vanhasta huoneestani. Vähän valmiiksi, kun muutan kesällä Helsinkiin ja pitäisi taas päättää mitä pakkaan mukaan. Mihin mä näitä kaikkia vaatteita tarviin? Mihin tarviin kahta koripalloa ja tätä työkalumäärää ja lamppuja ja pussilakanoita? Olen taas pärjännyt hyvin ilman näitä. En jaksaisi omistaa mitään! Olen ennenkin pärjännyt rinkallisella tavaraa.

Koen mielenkiintoisempana tuijotella takapihalle aseteltua muovilautasellista kaurahiutaleita potentiaalisten pikkulintujen toivossa kuin lähteä vaikka terassille tai ylipäätään nähdä ketään.

Ruokaa on koko ajan. Söisin vähemmän jos ei olisi. En tarvitse näin paljon vaihtoehtoja. En tarvitse näin paljon ruokaa.

Pitkästä aikaa koen tunteita, joita ilman olen elänyt kuukausia. Ärsyynnyn television äänestä. En tarvitse televisiota. En ole tarvinnut ennenkään. Ärsyttää kun kuulen ääntä kahdesta paikasta yhtä aikaa. Sekä televiosio, että radio ovat päällä eri puolilla taloa. Miksi? Miksi tämä talo edes on näin iso, mihin äiti ja isi tarvii näitä neliöitä?

Kyllä, osaan etsiä itse kaapista ruokaa. Ei, en halua saunaan. Antakaa mun olla ja murehtia rauhassa. Missä on tilannetaju, jos istun tietokoneella ja murahdan vastauksen, niin se tarkoittaa että haluan olla yksin. Yksinäisyys ei synny siitä että olen yksin. Se tulee siitä kun en ole niiden ihmisten lähellä, jotka tekee mut onnelliseksi.

Mulla on ikävä mun ystäviä.

Ville soitti ja sanoi että näki ehkä ahman Saariselällä. Mää lähen perjantaina sinne.