Yrittäjyys, ilmaisutaito, kevään harjoittelu ja öisiä ajatuksia

Istun iltaa pienessä rivitalonpätkässä Äkäslompolossa, nukuin juuri päikkärit ja odotan jännityksensekaisin tuntein tulevaa viikonloppua Oulussa – eli sitä että yksi parhaista ystävistäni, Ellu, on menossa naimisiin! Oon tosi onnellinen Ellun puolesta.

Kuukausi sitten asuin vielä taas Muoniossa ja meillä oli viimeinen viikko ennen harjoitteluun lähtöä. Käytiin silloinkin täällä Äläslompolossa luennolla, jossa puhui minusta erittäin vastenmielisen oloinen bisnesmies, joka väitti rakastavansa luontoa mutta vaikutti ristiriitaiselta puoltaessaan massaturismia äänekkäästi.

Koulussa suunnittelimme myös yrityksen perustamista ja hetki hetkeltä aloin enemmän epäröimään eräoppaan ammattia. En usko että tulen koskaan perustamaan yritystä, enkä jaksa sietää turistimassoja. Kuvittelin kai eräoppaan työn olevan sitä, että viedään ihmisiä oikeasti metsään ja tunturiin jonnekin kauas ja nukutaan siellä kuusen alla, vaikka todellisuudessa suurin osa työskentelee isoissa safarifirmoissa tehden liian tarkkaan organisoituja päiväretkiä turhan rikkaille turisteille. Vaikka eihän sen tarvitsisi olla vain sitä.

Ilmaisutaito oli kivaa, mutta olin silloin kamalan väsynyt ja yksinäinen. Hengailin viimeisen viikon Muoniossa oikeastaan yksin Ainon ja Villen lähtiessä etelään ja en oikein osannut pyytää ketään muutakaan tekemään kanssani mitään vaikka ei tehnyt mieli olla yksin.

Oli kiva tulla taas Leville. Olin ekat pari yötä Sampon mökillä suunnistajajätkien kans, kun olivat olleet treenaamassa täällä. Toin vähän lisäpotkua harjoitteluun houkuttelemalla jätkät Wanhaan Poroon hiihtämällä – vetäen minua vuorotellen pulkassa. Tervetuloa Lappiin! Oli hauskaa laskea pulkalla hyppyrimäestä kolmelta aamuyöllä lumihankeen vaikka housut olikin aika märkänä takaisin mökille päästessä. Oikein mainio ystävänpäivä!

Epäilen että mun keho on oikeesti talven ja kylmyyden takia muuttanu jotain rasvanpolttosuunnitelmaansa ja siis normaalin polttamisen sijasta alkanut varastoimaan sitä. Elokuun koulunaloittamisen jälkeen olen saanut kahdeksan kiloa lisää, vaikka vaatekoko on pysynyt kutakuinkin samana. En myöskään usko lihasmassan muuttuneen pelkällä juoksemisella ja hiihtämisellä. Jännityksellä odotan että miten on sitten kesän jälkeen. Harva myöskään uskoo tätä heti, koska painonnousu ei oikeastaan näy päälle päin – vain kun katsoo lukuja. Joita ei onneksi tule paljon katsottua.

Harjoittelussa on ollut kivaa ja kiireistä. Olen nyt Lapin Luontoelämyksellä. Oon ajanu paljon autoa ja lumikenkäilly itävaltalaisten kanssa. Oon hämmentäny alankomaalaisia syömällä naavaa ja saksalaisia kuvaamalla innokkaasti riekonpaskaa. Ja jos iltapäivän viimeisinä asiakkaina on ryhmä puolalaisia, jotka vaativat mukaansa maistelemaan viinejä, niin miksi ei?

Oon myös siis innokkaasti tehnyt luontoon valokuvausretkiä metsästäen eläinten jälkiä ja jätöksiä jäljestys-etätehtävääni, jonka sain lopulta koska olin tammikuussa viikon Helsingissä. Siitä on kyllä riittänyt hupia meille kaikille. Priitta tulee taas olemaan varmasti ylpeä luovuudestani.

On aina mukava kuulla että joku on lukenut juttujani! Johanna kyseli edellisen tekstin jälkeen päätymisestäni tähän kouluun ja millainen tausta minulla on ollut luonnossa liikkumisen suhteen. Kun aloitin koulun, niin pelkäsin salaa olevani aivan liian kaupunkilainen tänne. Kuvittelin, että en ole mikään oikea eräihminen ja tulin todella nöyrästi oppimaan. Olen pärjännyt paremmin kuin kuvittelin ja luulen, että suhteeni luontoon ja siellä liikkumiseen ja olemiseen on erittäin luonnollinen. Niin ja kun mainitsin viime viikolla tästä yhdelle vanhalle lukioystävälleni Reetalle, niin hän totesi ettei anteeksi vain ole koskaan pitänyt minua kaupunkilaisena. Ystäviltä kuulee usein niitä rehellisiä mielipiteitä.

Oikeastaan päätyminen tännekin oli sattumaa – usein sanonkin että muutto Muonioon oli hyvä läppä. Olin joskus aikaisemmin kuullut eräopaskoulusta, mutten koskaan ollut vakavissani ajatellut sinne lähtemistä. Vuosi sitten keväällä tulin kuitenkin 14 kuukauden seikkailultani maapallon toiselta puolelta takaisin Suomeen, ja jotain tekemistä oli keksittävä syksyksi. Hain ammattikorkeakouluun Helsinkiin opiskelemaan sosiaalialaa, koska halusin muuttaa takaisin Helsinkiin ja elää vähän aikaa paikallani. Aloin kuitenkin epäröimään pääsemiseni suhteen ja aloin toukokuun lopussa keksimään varasuunnitelmia jos opiskelupaikkaa ei (taaskaan) irtoa. Katselin töitä Islannista, suunnittelin pyhiinvaellusmatkaa Espanjaan – ja katsoin mitä eräopaskouluja Lapissa on. Ja nimenomaan Lapissa – eräopaskouluja on nimittäin paljon muuallakin. Löysin Muonion ja laitoin paperit postiin. Kesäkuun alussa pari päivää sosionomi-pääsykokeiden jälkeen sain tekstiviestin, että minut on valittu opiskelemaan eräopaskouluun Muonioon. Kuukausi myöhemmin sain kirjeen, että opiskelupaikka löytyy myös Helsingistä. Totesin, että tämähän on ihan täydellistä – ilmoittauduin ammattikorkeaan poissaolevaksi ja elokuun alussa olin Muoniossa.

Minun on aika helppo päättää muuttaa ja tehdä nopeitakin päätöksiä, koska minulla ei ole ollut mitään mikä sitoo minua mihinkään. En seurustele, en omista paljon, en ole ottanut lainaa, en ole ollut vakituisissa töissä ja tunnen olevani vapaa. Minulle on täysin absurdi ajatus, etten voisi tehdä jotain vaikka siksi että joku kieltää tai estää. Ne on omia valintoja!

Kun nyt on alkanut miettimään, niin kaupunkilaisuudestani huolimatta minulla on aina ollut todella luonnonläheisiä harrastuksia. Olen harrastanut partiota 12-vuotiaasta asti ja suunnistanut kilpaa aina. Tämän lisäksi olen tehnyt viikon mittaisia vaelluksia kavereiden kanssa 14-vuotiaasta useana kesänä. Talvivaeltaminen sen sijaan on mulle ollut ihan uusi juttu. Lapsena ja nuorena leikin ja juoksin usein myös lähiöalueen läheisissä metsissä ostareilla hengailun sijaan. Ehkä mulla on siis ollut jotai luontoon liittyviä harrastuksia? Olen kasvanut Oulussa mutta mulla on aina ollut tarve liikkua ja nähdä, matkustaa, muuttaa vähän väliä ja oppia kaikkea sekä nähdä millaista on asua ja elää muualla.

Kouluun ja Muonioon olen ollut älyttömän tyytyväinen. Meillä on ollut todella monipuolinen ja mielenkiintoinen vuosi – tai tähänastiset reilut seitsemän kuukautta, mutta loppuvuosikin kuulostaa varsin mainiolta – ja missään välissä ei ole käynyt mielessä jättää leikkiä kesken. Muonio on pieni paikkakunta ja etelästä katsottuna vähän kuusessa. Sinne ei pääse junalla tai lentämällä. ”Selviytyminen” ja viihtyminen on todella paljon itsestä ja asenteesta kiinni. Siellä ei ole baareja joissa riekkua illat tai ihan liikaa harrastusvaihtoehtoja. Tosin koulua on välillä niin paljon että se käy hyvin myös harrastuksesta. Jos tykkää liikkua luonnossa ja urheilla, niin tekemistä on aivan varmasti riittävästi. Muoniossa on talvella lunta.

Niin kuin aikaisemmin jo sivuutin, niin eräoppaan työ ei ihan vastannut hienoa käsitystäni selviytymisgurun erämaaseikkailuista. Töitä ainakin Lapissa tekevälle ja innokkaalle on niin kauan kuin on turisteja. Eräoppaan palkka ei ole mitenkään ihmeellinen, joten motivoitunut ja kiinnostunut alasta täytyy olla. Lapissa asumisessa ja luonnossa työskentelyssä on kuitenkin monilla sellainen rauha ja viihtyvyys että rahalla ei kai ole niin paljon merkitystä, ja täällä asuessa ei myöskään ole niin paljon asioita joihin käyttää rahaa, joten elämiseen täällä sitä ei kai niin paljon edes tarvitse. Voisin kuvitellä tekeväni tällaisia töitä lyhyitä pätkiä, mutta jos haluaisin oikeasti kehittää tästä itselleni elämäntyötä niin lähtisin varmaan katselemaan voisinko olla eräoppaana vaikka Kanadassa tai Siperiassa. En usko, että saisin täällä tästä tarpeeksi irti.

Haastavinta mulle on ollut ehkä ylimääräisten asioiden poissulkeminen ja tärkeimpiin asioihin panostaminen. Tekemistä ja oppimista on paljon, aikaa on välillä liian vähän. Jouduin tyhjentämään kalenterin ”muusta elämästä” hyvin pitkälle päättäessäni muuttaa Lappiin. Ei ollut syksyllä aikaa juosta joka viikonloppu suunnistamaan Etelä-Suomeen. Enkä halunnutkaan. Halusin keskittyä kouluun, luontoon ja olemiseen. Halusin imeä kaiken mahdollisen Lapista ja hiljaisuudesta ja kauniista tuntureista ja mahdollisuuksista. Pitkästä aikaa olen voinut vain olla, olen viettänyt päiviä tehden ei-mitään, ja se on ollut mahtavaa.

Joillekin haastavaa on pitkät reissut ja kylmyys. Mä en ole kokenut sitä ongelmana, vaikka olenkin ollut aina älytön palelija. Enää en edes ole, en tiedä olenko tottunut, vai enkö enää välitä. Totta kai välillä väsyneenä tai nälkäisenä ärtyy, mutta jos tiedostaa omat tunteensa niin niitäkin voi oppia hallitsemaan jollain tasolla, vaikka itse olenkin joutunut tekemään tosi paljon töitä sen eteen koska olen älyttömän herkkä. Jos on ollut 20 astetta pakkasta ja olet ollut pari päivää ulkona ja on vähän kylmä, niin aina voi ajatella, että saa nukkua kuitenkin lämpimässä makuupussissa ja ruokaa on riittävästi. Kun olet kaverin luona kylässä ja suihkusta loppuu lämmin vesi, niin voit ajatella että ainakin saa nukkua sisällä ja laittaa kuivat sukat jalkaan. Ja mietin tällaisia juttuja oikeasti. Vaikka ei mua kyllä kylmällä vedellä peseytyminenkään hirvitä. Toiset myös kokevat vaellukset jonkin sortin urheilusuorituksena ja ovat väsyneitä sen jälkeen – minä taas näen, että en pääse viikkoon treenaamaan kun olen vain vaeltamassa. Vaikka rakastan vaeltamista. Rakastan metsää, tuntureita ja vuoria. Ja olla tavoittamattomissa. Välillä on mukava sulkea kännykkä, tietokone ja vain kadota mietiskelemään.

Toinen haastava asia mulle on ollut englannin kieli. Turistit ovat usein ulkomaalaisia, joten englannin puhuminen on aika välttämätöntä. Ei tarvitse olla täydellinen, mutta jotain täytyy osata. Mä olen aina ollut todella, todella huono. Vaikka olen yrittänyt. En päässyt englannin yo-kirjoituksia läpi, valmistuin kompensaatiopisteillä koska koin että on helpompi kirjoittaa psykologia, yhteiskuntaoppi ja terveystieto kuin lyhyt englanti. Opin englantia vasta seikkaillessani Australiassa, ja nyt puhun sitä huonosti mutta innokkaasti. Kielitaitoni ei ole todellakaan täydellinen, mutta pärjään sen kanssa oikein hyvin. Olen vain niin tyytyväinen että olen oppinut nyt kommunikoimaan ja opin koko ajan lisää. En pelkää olla enää huono siinä, ja vaikka monissa asioissa olen huono ottamaan palautetta vastaan, niin minua ei haittaa kun englannin kieltäni korjataan. En vieläkään nimittäin oikein sisäistä että osaan sitä ollenkaan. Uskon, että koska minä pystyin kehittymään vuodessa näin paljon, niin lähes kuka tahansa pystyy samaan.

Johannalle voisin sanoa vielä sen, että kannattaa rohkeasti kokeilla kaikkea. Pelko estää seikkailuja. Mä olen erittäin tyytyväinen siihen, että olen viettänyt erilaisia vuosia erilaisissa paikoissa. Opiskellut, matkustanut pitempiä ja lyhyempiä aikoja, muuttanut, asunut erilaisissa kommuuneissa erilaisten ihmisten kanssa, oppinut muilta ihmisiltä, kuunnellut ihmisiä, opetellut olemaan yksin, rauhoittunut, opetellut nauttimaan vain olemisesta ja oikeasti miettinyt mitkä asiat tuo onnellisuutta ja tasapainoa ja keskittynyt niihin. Hetken mielijohteesta eräopaskouluun lähteminen oli hyvä idea. Mulla oli jälleen hyvä tilaisuus tehdä mitä haluan. Vapaus ja valinnat on paljon itsestä kiinni. Se on oman pään sisällä mitä voi ja ei voi tehdä. Välttäkää keksimästä tekosyitä kieltäytymiselle jos olette epävarmoja. Kokemukset on mulle niitä asioita jotka saa mut tuntemaan että eläminen on mielekästä.

Joten: Jos eräily kiinnostaa, niin rohkeasti kokeilemaan. Eräoppaan työtä voi tehdä omalla persoonalla. Parasta on olla oma aito itsensä vähän pilke silmäkulmassa. Kokeilkaa, tehkää asioita joista tykkäätte. Elämä on epävarmaa ja täynnä pieniä kivoja hetkiä. Ottakaa ne kiinni ja tutkikaa niitä. Olkaa vapaita.