Joulukuussa harjoittelun lomassa
opetin Irinalle lumilautailua, tai ainakin sen että alas aina
pääsee. Irina opetti minulle että tiskikoneesta otetuissa
astioissa on erilainen pinta kuin käsin tiskatuissa ja että
moottorikelkkaillessa on hyvä olla kirves mukana – joskus on
nimittäin helpompi kaataa vain puu. Opettelimme yhdessä
valmistamaan lasagnea tiskikoneessa Villen avustuksella.
Tammikuu on mennyt ihan hullua vauhtia.
On opiskeltu metsästystutkintoon – meistä kylläkin vain 6 pääsi
sen läpi.Ollaan käyty läpi työharjoitteluasioita, opeteltu kolme
päivää tunnistamaan lintuja äänen perusteella ja käyty läpi
ilmastonmuutosta ja kaloja. Tuomas piti meille hyvän luennon
ilmastopolitiikasta ja jokainen teki pienen esitelmän jostain
kalasta. En ollut koulussa esitelmäpäivänä, joten kirjoitin
rautu-aiheisen runon, Ansku kuvas sen ja näytti videon koulussa.
Puoli ryhmää lähti talvileirille
Antinpaloon viideksi päiväksi -40 pakkasiin ja minä karkasin
Helsinkiin (ja Tallinnaan) Ellun polttareihin (vain noin -15
pakkasiin!). Helsinkiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun lähdin
sieltä kesällä Muonioon. Tuntuu kuin olisin palanut kotiin, ja oli
taas todella vaikea lähteä pois. Olin nyt viikonlopun vielä
Oulussa harrastamassa partiota. 52 tuntia Oulua, josta noin 14 h
unta, 1 h kaljaa ja 37 h kisajaoston kokousta. Ja nyt taas junaan ja
kohti pohjoista, ens yönä pitäis vielä pakata omalle
talvileirille, joka alkaa siis huomenna aamulla ja loppuu
perjantaina.
Tuntuu etten haluais takas Muonioon.
Haluan takas yliopistolle minne tahansa luennolle istumaan mekko
päällä ja käymään kahvilla. Haluan kiipeillä ja istua
raitiovaunussa ja käydä tiistai-iltapäiväkaljalla Hakaniemessä.
Haluan loisia haalarisitsien jatkoilla ja olla lounastreffeillä
ystävien kanssa. Kävellä ihmisten seassa ja löytää itseni
uusista paikoista haaveilemasta.
Mua ärsyttää se miten suppea näkemys
monilla suomalaisilla on toisista suomalaisista ja alueellisista
eroista. Lähinnä kuinka paljon Lapissa dissataan Helsinkiä ja
ylipäätään kaupunkeja ja Etelä-Suomea, ja kuinka Helsingissä
kuvitellaan että Lapissa ei ole mitään tekemistä. Näin niinku
kärjistettynä.
Mutta nekin näkemykset on selkeästi
erilaisia. Helsinkiläisille on hauska selittää elämästä
pohjoisessa, koska siellä ei yleisesti vain tiedetä yhtään mitä
Lapissa on. Se on kiinnostavaa, hauskaa ja tavallaan surkuhupaisaa.
Yritä selittää -15 asteessa värjöttelevälle helsinkiläiselle
ystävälle ratikkapysäkillä että paleleminen on pukeutumiskysymys
ja tällä hetkellä omat luokkakaverit Muoniossa ovat olleet
metsässä neljättä päivää ja menossa juuri nukkumaan kuusen
alle. Ja sitä pakkasta on ainakin se 20 astetta enemmän. Ja että
me jollain sairaalla tavalla tykätään siitä.
Pahempi mun mielestä on se, mitä
monet lappilaiset puhuu etelästä. Kuinka kehä kolmosen
sisäpuolella on asumiskelvotonta ja murre on kamalaa ja ihmiset on
röyhkeitä – vaikka eivät ole koskaan asuneet tai välttämättä
edes käyneet siellä. Mikä on tämä viha, vai onko se pelkoa?
Ylpeyttä, jokin puolustusmekanismi vai pelkkää tietämättömyyttä?
Mulle on ihan käsittämätön ajatus että kukaan voi mennä
arvostelemaan tuollaista kokematta itse asiaa. Tietämättä
tarpeeksi.
Ehkä se tuntuu musta sen takia niin
vaikealta, koska vaikka olenkin ihan oululainen, niin olen asunut
myös pk-seudulla, oikeasti isommissa kaupungeissa (esim. Sydney) ja
nyt myös reilun 2 000 asukkaan lappilaisessa kylässä. Onhan se
totta kai erilaista joka paikassa ja hyviä ja huonoja puolia löytyy, mutta musta on turha tulla sanomaan jotai paskaa asioista joista ei
tiedä mitään, ainakaan jos ei osaa perustella. Ihmiset rakkaat,
tutustukaa ennakkoluuloihinne niin saatatte yllättyä!
Helsingissä mää sain taas rakkautta
ystäviltä. Siellä on ihmisiä jotka oikeesti haluaa nähä mua ja
järjestää aikaa vaikka mulla on luonnollisesti hirveä kiire
sinkoilla joka paikkaan – plus nyt piti tehdä noita
näyttösuunnitelmia. Veera, Laura, Iiro, Olga, Nea, Hanna – ja
monta muuta. Ossi tuli käymään Lappeenrannasta ihan vaan että voi
mennä mun kans kiipeilemään ja tiedetään että ollaan elämässä
mukana. Törmäsin vahingossa vanhoihin tuttuihin ja kaikkia en
ehtinyt nyt näkemään, tapasin uusia hienoja ihmisiä ja tuntui
vaikealta mennä, mutta kohta asun taas siellä. Oulussa ehdin nähdä
vain kisajaoston porukkaa – mikä oli taas mahtavaa pitkästä
aikaa.
Ja tosiaan kahden viikon päästä
järjestetään muutaman opiskelutoverin kans viikonloppuleiri
ranskalaisille opiskelijoille, ja yritän saada siellä suoritettua
ensimmäisiä näyttöjäni. Sain tietää tästä pari viikkoa
sitten ja on siis ollut nyt älytön kiire noiden näyttösuunnitelmien
kanssa, toivottavasti saan loputkin paperit ajoissa kolmikannalle.
Ilmeisesti voin myös yhdistää
erityisosaamiseen (suunnistus) liittyvän näytön piirin
kevät-pt-kisoihin kun olen suunnistus-tehtäväryhmän johtaja ja
teen sinne suunnistus-tehtävät. Paneudun näihin lisää kun saan
tuon leirin alta pois.
