Lintuja Liminganlahdella

Kyllähän eräoppaiden perustaitoihin kuuluu tietenkin myös lintubongaus! Olimme siis vajaan viikon Liminganlahdella seuraamassa lintujen paluumuuttoa.

Tultiin Muoniosta Oulun seudulle siis tiistaina. Kuuntelimme automatkan lintujen laulua ja lauloimme (tai minä lauloin ja yritin kannustaa vierustovereita) lintukaraokea. Keskiviikkona oli luvassa paljon kävelyä, joten minä jäin keppeineni vanhempineni luokse opiskelemaan lintuja tietokoneelta, kun muut lähtivät pystyttämään leiriä ja niin ikään kävelemään Temmeksen lintutornille sekä tutustumaan Limingan luontokeskukseen keskiviikkona. Keskiviikkoiltana kävin myös tutustumassa erilaiseen linturetkeen. Kaivoin kesäheilanbongaus-kiikarit esiin ja lähdin Varpushaukantielle läksijäisiin, kun serkkuni on muuttamassa kesäksi Kotkaan. Muutto-Kotka -teema siis.

Aino tuli keskiviikkoiltapäivänä myös mun luo ja otettiin muut kiinni torstaina aamulla Ainolanpuistosta. Kierreltiin siellä hetken lintuja bongaamassa, kunnes siirryttiin Hietasaareen evästämään ja tuijottelemaan vähän liian tyhjää horisonttia lintutornilta. Iltapäivällä vielä yliopiston eläinmuseoon koomaamaan ja katselemaan täytettyjä otuksia sekä Eskoa, joka hyppii niinkuin dinosaurus-lintu. Sitten mäkin pääsin lopulta tutustumaan meidän Lumijoen leiriin, ja illaksi ajettiin vielä Tupoksen ABC:lle katsomaan jääkiekkoa (=pelaamaan netticarcassonnea). Ja telttaan nukkumaan, jee! Päätettiin sitten Ainon ja Villen kans nukkua ehkä noin 1,5 hengen teltassa kolme yötä kolmestaan, ei ainakaan tarvinu palella!

Perjantaina mentiin Hailuotoon. Käytiin Hylkykarin lintutornilla ennen lauttaan ajoa. Yöllä ja aamulla sateli vähän vettä ja oltiin hyvissä sadevarusteissa, mutta onneksi iltapäivällä alkoi taas paistaa aurinko. Kirkkosalmen lintutornille oli kiva pyörätuolirata ensimmäiselle tasolle, joten myös tällainen puolivammanen pääsi ylös vaivatta. Kiinnostuin tiirailemaan etenkin joutsenpariskuntaa. Käytiin myös Marjaniemessä ihastelemassa rantaa, ja vaikka otin päikkärit heinikossa, niin en löytänyt itsestäni ihme kyllä punkkeja. Illalla käytiin vielä läheisellä lintutornilla Ainon ja Anskun kanssa ihmettelemässä ja testaamassa kameroita ja putkia.

Lauantaina käytiin aamulla Papinkarin lintutornilla ja myös evästettiin siellä. Oli taas mukavan lämmin ja kesäinen päivä. Osa halusi saada hien pintaan lentopalloa pelaamalla, joten käytiin Rantakylän virkistyskeskuksella osa pelaamassa, ja osa kuten minä istuskelemassa ja kuuntelemassa lintujen laulua mp3-soittimesta. Tämän jälkeen mentiin Zimmariin uiskentelemaan, saunomaan ja peseytymään. Tässähän pääsee jatkuvasti suihkuun, melkein jo ikävä sitä neljättä leiripäivää ilman pesua...

Sunnuntaiaamuna oli sitten Eskon lintutentti, jossa en osannut ääniä yhtään niin hyvin kuin olisin halunnut. Kuvat meni kuitenkin hyvin joten läpi meni. Sitten vain lisää lintuja ja myös nisäkkäitä, kaloja ja matelijoita ylihuomiseen lajitunnistuskokeeseen...

Ja jottei viikonpäivät olis muutenkin jo sekaisin, niin saatiin tämä maanantai vapaaksi koska oltiin lauantai ja sunnuntai koulussa. Ja mikä se vapaapäivän tarkoitus on? Tässä vaiheessa kevättä ja aikataulua olen lievästi sanottuna hieman stressaantunut. Viikon sisällä on lajitunnistuskoe (82 lintua, 25 kalaa, 6 matelijaa ja 35 nisäkästä), luontosuunnistuspäivä eskareille; erityisryhmä-, kesäerätaito- ja toinen luontoliikuntalajinäyttö, sekä ensi maanantaina päiväsuunnistustesti. Näin niin kun muun koulun (Pajalan retki, kansallispuistopäivä) ohella.

Sen lisäksi olen tänään (nyt kun taas pitkästä aikaa olen Muoniossa...) pessyt pyykkiä, lähetellyt sähköpostia opettajille, partioon ja ensi syksyn kouluun, käynyt hakemassa postit (saanut laskuja Lapin Keskussairaalalta ja työkaverin työtodistuksen omani sijasta), käynyt kirjastossa (!! paitsi ihan kuin tässä olisi aikaa lukea jotain oikeasti kivaa) ja sitten koululla kansliassa selvittelemässä vakuutusasioita onnettomuudesta (eli täytellyt papereita ja tehnyt selvityksiä) sekä käynyt juttelemassa opettajan kanssa ja viimeistellyt näyttöpapereita ja -suunnitelmia sekä käynyt metsikössä kävelemässä (huom, voin jo kävellä jotenkin, pian siis juoksen!) fyysisesti rastipaikoilla näyttöä varten. Illalla pitäisi vielä käydä koululla laminoimassa eläin- ja lintukuvia näyttöön.

Täälläkin on melkein kesä, eli +20 astetta ja vain pieniä lumikasoja. Nyt kun nurmikkoa näkyy takapihalla, niin voisin siirtää nojatuolini sinne ja näin vaihtaa opiskeluympäristöä mielekkäämmäksi eli luonnonläheisemmäksi.

Jos selviän hengissä tästä viikosta niin lähen ens viikon päiväsuunnistustestin jälkeen Itä-Suomeen juokseen lumettomaan metsään.

Ratsastusta, Rovaniemi ja LINTUJA

Viime viikko jatkui torstaina ratsastuksella. Meikä vaan päätti vetää taas oman kantapään, tai itse asiassa hevosen potkun omaan pohkeeseen, kautta tämänkin tarinan.

Aamupäivällä saatiin ratsastella vapaasti kentällä ja lounaan jälkeen vähän siivottiin tallia. Iltapäivällä oli vuorossa vikellystä, ja oltiinkin varsin taitavia hevosen päällä makaajia ja seisojia kaikki. Lopussa opettaja kuitenkin vaihtoi vielä yhdelle hevoselle satulan, aikoi juoksuttaa sitä ja sanoin että voin tulla selkään. Pidin kiinni satulasta, koska suitset eivät olleet käytössä. Satulavyö oli kuitenkin vähän löysällä ja heti kun hevonen lähti laukkaamaan niin huomasin tämän, mutta en ehtinyt reagoida juuri muuten kuin tajuta että nyt kun putoan niin täytyy yrittää alta pois etten jää jalkoihin. No, potku pohkeeseen taisi tulla jo ennen iskeytymistä kenttään, joten en näköjään paljon ehtinyt reagoida.

Sattui ihan jäätävästi. Kipu tuntui sekä vasemmassa kyljessä että alaselässä ja sääressä niin voimakkaana, etten saanut aluksi liikuteltua jalkoja yhtään. Ambulanssilla meni puoli tuntia, koska olimme Levillä ja se tuli Muoniosta. Sitten meni vielä pari tuntia Rovaniemelle kuvattavaksi. Luita ei mennyt poikki, mutta jäin osastolle yöksi.

Ehti kai siinä itse kukin säikähtää, ja on aika villi tunne maata kentässä luullen etten juokse ehkä enää ikinä. Huono tuuri, että kävi näinkin pahasti, hyvä tuuri että ei siltikään. Ihan inhimillinen virhe ja näitä sattuu kun on tekemisissä hevosten kanssa, en usko että mitään traumoja jäi. Harmittaa vaan urheilijana kun on näin viikkoa myöhemminkin niin kovat kivut ettei voi kävellä kunnolla.

Jäin sitten viikonlopuksi Rovaniemellä asuvan hyvän ystäväni Piriannan hoiviin. Ei tehty oikein mitään, mikä oli mulle todella paljon ja tarpeeseen. Piriannan kanssa on hyvä olla jo pelkästään siksi, että voi vaan olla samassa kämpässä eikä tarvi välttämättä säätää jotain. Kyllä me syötiin tortilloja monta kertaa, leivottiin (äitienpäivä)kakku (ja syötiin se), katottiin mun lemppari-romanttinen komedia Before Sunrise ja sen jatko-osat kyynelten kera sekä pelattiin afrikkalaista helmipeliä. Rohkeutta vaati lauantai-iltapäivän retki Rovaniemen keskustaan Apteekkiin hakemaan lisää Panacodeja ja Burana 600 särkyihin.

Sunnuntai-illan automatka Rovaniemeltä Muonioon Oulan kyydillä oli aikamoinen luontoretki! Nähtiin matkalla poroja, metsäjäniksiä, riekko, kettu ja varmaan 15 koppeloa! Oula tosin näki niitä varmaan vielä puolet enemmän, mutta se onkin harjoitellut niiden bongailua.

Näen painajaisia. Yhtenä yönä olin rastimiehenä partiotaitokilpailuissa ja tehtäväkäskyt loppuivat kesken. Seuraavan yönä kuulin, että Priitta oli ilmoittanut koko luokan suunnistuskisoihin Lumijoelle lintuviikolla enkä tietenkään voinut juosta jalan takia. En kestä mun alitajuntaa.

Mp3-soitin on täynnä lintujen ääniä. En halua kuunnella niitä enää. En. Yhtään.

Onni on ystävä, joka tulee kylään mukanaan kulhollinen pilkottuja kiivejä ja appelsiineja ja sanoo että nyt opetellaan lintuja. Kuvat menee jo yllättävän hyvin. Nisäkkäät ja kalat myös. Luulen, että kalat on tällä hetkellä vaikeimmat.

Tiistaina oli alkusammutusharjoituksia Muonion paloasemalla aamulla. Ensin ahtauduttiin ihan liian pieneen luokkaan katsomaan jotain aiheeseen liittyvää videota, ja olin pyörtyä sinne. Sitten päästiin vanhalle kaatopaikalle sammuttamaan palavia asioita sammutuspeitteellä ja jauhesammuttimella. Mäki vähän kokeilin, vaikka liikkuminen sattuukin. Yritän vaan ajatella, että koska mitään ei ole poikki, niin VOIN kyllä liikkua aina kun kipu yhtään ainaa periksi. Haluan juosta pian!

Sitten ajettiin Ouluun. Meillä on lintuviikolle kaksi koulun pakua, Sievin mafian Transitti ja Janin auto. Meidän bussissa opiskeltiin ainakin ahkerasti koko menomatka; iskettiin mun mp3-soitin koko kansan kuunneltavaksi ja sitten vaan tunnisteltiin lintuja äänen perusteella. Vähän ennen Pelloa siirryttiin jo järeämpiin aseisiin ja kaivoin mun läppärin (toisillä älypuhelimet, toisilla kannettavat tietokoneet...) ja lintukaraoket esille ja yritin saada pojatkin laulamaan mukana. Harmi ettei löydy montaa lintua karaoke-versiona niin kuin vaikka tämä mun lemppari helmipöllö. Opeteltiin myös kuvista, alan osata jo omat lintulkuvat ulkoa, pitäisi varmaan vaihtaa erilaisiin niin tunnistaminen ei olisi pelkästään tietynlaisen kuvan varassa...

Muut siis jatkoivat Lumijoelle yöpymään ja minä jäin vanhemmille Ouluun. Alkuviikosta oli kuulemma luvassa paljon kävelyä ja tämän lisäksi ajattelin, että nukun vielä mielummin pari yötä enemmän sisällä kuin teltassa, koska omasta sängystäkin nouseminen on vaikeaa aamuisten kipujen takia... Ja tämä aamu oli kyllä pahin tähän mennessä.

Jos nyt saisi nämä hyvin opiskeltua ja läpi sekä ensi viikon eskareiden luontosuunnistuspäivä -näytön kunnialla hoidettua, niin oltais jo hyvällä mallilla. Päiväsuunnistustestiin on alle kaksi viikkoa, mutta sen menen vaikka keppien kanssa läpi jos ei muuten... Haluan vaan äkkiä kuntoon että voin urheilla. Juoskaa kun jalat toimii!

Elämä Muoniossa vapun jälkeen

En ole taas ihan varma mikä vuodenaika on kun välillä on aivan kesä ja välillä aivan talvi ja välillä jotain mikä muistuttaa etäisesti kevättä.

Vapunjälkeinen elämä alkoi karulla paluulla todellisuuteen: loput näytöt ja niihin liittyvät paperit ON TEHTÄVÄ, lajitunnistuskoe on tulossa ja linnut laulavat yhä. Samalla kun yrittää ajatella kahden viimeisen kuukauden puristusta eräoppaaksi valmistumisen toivossa, niin sitä yrittää samalla vaivihkaa kurkistella jos sitä olisi myös elämää tämän jälkeen.

Mulla on Helsingissä nyt siis valmiina kämppä ja kämppis sekä opiskelupaikka, ja nyt oli tullut postissa jopa kirjettä sieltä suunnalta että ilmoitahan itsesi läsnäolevaksi jos olet tulossa. Sitä yrittää treenata juoksemalla liian lumisissa metsissä vaikka halu lumettomiin metsiin on kovempi kuin pitkään aikaan ja kiipeilyhammasta ja etenkin -sormia ja -varpaita kuumottaisi päästä taas kallioille.

Päätin vähän myöhässä ilmoittautua Jukolaan vaikka se tietää viikonloppureissua Muoniosta Kuopioon ja olen myös henkisesti valmistautunut edustamaan vuosaarelaista lippukuntaa ensi syksynä erävaelluksen SM-kisoissa. Olen tehnyt liian pitkiä to do -listoja ja siinä sivussa yrittänyt pakata taas seuraavaan reissuun ja löytää lattiaa vaate- ja kirja- ja karttakasojen alta.

Illat olen kuunnellut liian kovaan ääneen lintujen soidinääniä ja naureskellut itsekseni, mun solukämppikset on kaikonnut jonnekin. Epäilen yhteyttä tähän.

Vapun jälkeisenä maanantaina koulussa oli bussiopastuksen ja ratsastuksen teoriaa. Saatiin tehtäväksi tehdä tulevalle Pajalan bussiretkelle 5-10 minuutin esitelmät. Toivekielenä oli englanti, mutta suomikin kuulemma käy. Priitta vihjaili että odottaa multa taas ihanaa runoa, joten olen yrittänyt tässä "hieman" mukavuusalueeni ulkopuolella vääntää englanniksi runoa aiheesta "1809 Tornionjokilaakson historiassa". Tää oli just se asia mitä kuvittelin tekeväni kun hain eräopaskouluun.

Tiistai ja keskiviikko olikin taas astetta jäätävämpiä päiviä, koska koulua oli iltaviidestä yhdeksään ja ohjelmana perhosidontaa. Sain aikaiseksi neljä perhoa; Zulu, Urpo Uppoperho, Nalle Puh ja Lumosimppu. Mitä rumempi perho, sitä paremmin kalaa. Toivottavasti pitää paikkaansa. Päivät olen istunut koneella ja tehnyt kaikkea tehtäviä jotka olisi jo pitänyt tehdä tai pitäisi tehdä viimeistään nyt. Ja käynyt lenkillä, vaikka polvi huutaa taas tuskissaan.

Toivon, että kukaan ei katso sähköposteista mihin kellonaikaan niitä lähettelen. Tälle illalle on tehty taas riskianalyysia, turvallisuussuunnitelmaa, tuotekorttia ja blogipostauksia. Oon maksanu laskuja ja velkoja ja ilmottanu itteeni kisoihin ja yrittänyt ahtaa mun jo nyt pian täyteen kalenteriin suunnitelmia tulevaisuuteen vaikka en haluais suunnitella tulevaisuutta. Ystäville on juteltu (suurin osa mun sosiaalisesta elämästä on internetissä täällä ollessani), lattia näkyy jo ja rinkka on taas pakattuna aamua varten - luvassa ois vielä pari päivää ratsastusta Levillä ja viikonloppu Rovaniemellä Piriannan luona. Tietokone taitaa lähteä mukaan.

Nyt sitten vielä se runo. "Ihanaa, kun olet niin luova ja rohkea!", sain palautteeksi viimeksi. YRITÄN NYT AINAKIN KOVASTI.

Kilpisjärven hiihtovaellus – kuusi päivää tunturissa

Monen mielestä (itseni mukaanlukien) on vähän absurdi ajatus olla hiihtelemässä tuntureilla lumisilla hangilla huhtikuun puolessa välissä, kun muualla Suomessa tuntuu olevan kevät pidemmällä kuin pitkään aikaan. Mutta en valita.

Meidän luokka oli jaettu tälle reissulle taas kahtia, mutta erilaisiin syihin vedoten osa ei aikonut lähteä ollenkaan tälle hienolle reissulle (tai ei ikävä kyllä päässyt), joten meidän ensimmäiseen porukkaan meitä lähti vain kahdeksan.

Lähdettiin sunnuntaina (melkein kuukausi sitten...) matkaan Norjasta, vähän Kilpisjärven pohjoispuolelta. Ahkion vetäminen tuntui ekana päivänä vähän rankalta, kun ei ollut taas tottunut siihen. Pidettiin kuitenkin riittävästi taukoja ja sää oli vallan mainio, joten oli aivan upeaa. Fiilisteltiin oikeastaan koko päivä sitä kuinka on kaunista ja kirkasta ja aurinkoa ja lämmin. Otettiin ryhmäkuvia jossa pojat oli ilman paitaa ja oltiin onnellisia kun oltiin otettu jätskiäkin mukaan. Illan viimeinen yllätys oli, että saatiin nukkua SISÄLLÄ autiotuvassa Norjan puolella vähän ennen Lossutupaa. Meille tällainen mahdollisuus on vähän niin kuin neljän tähden hotelli aamupalalla.

Seuraava päivä ei näyttäytynyt sen huonompana. Hiihdeltiin ja syötiin jätskiä. Meille oli varattu pöytä Urtashotellilta, mutta ilmeisesti se olikin triplabuukattu joten tyydyttiin lounastamaan sen pihassa, heh. Matkalla Pitsukselle Teemu tienasi pullakahvit löydettyään Anskun pankkikortin lumihangesta. Loppupäivästä alkoi sataa lunta ja näkyvyys vähän heikkeni, mutta ei se haitannut. Pitsuksella kaivettiin keittiökuopat, rakennettiin lumivallit ja pystytettiin teltat. Tavattiin paimiolaisia poikia, jotka yöpyivät iglussa, ja yllätyksenä Veeran kämppis Jaana, joka ihan sattumalta oli myös vaeltamassa samoilla huudeilla, mutta yöpyi varaustuvissa. Suomi on todella pieni.

Tiistaina oli tarkoitus käydä Haltin huipulla, palata Pitsukselle lounaalle ja jatkaa yöksi Meekolle. Matkalla Haltille alkoi tuuli kuitenkin koventua, ja pian huomasimme olevamme myrskyssä. Meidän tuulimittari näytti parhaimmillaan 36 m/s, mikä on jo ihan hirveästi jos se nyt ei paljon valehdellut. Näkyvyyttä ei ollut, ja Haltin tuvan risteyksessä opettajamme Kirsi sai meidät kiinni moottorikelkalla ja kielsi edes yrittämistä huipulle. Menimme Haltin tuvalle lepäämään ja miettimään elämää. Pian meitä seurasivat sekä paimiolaiset pojat että Jaana ystävineen. Kukaan ei käynyt huipulla. Paluumatkalla Haltin tuvalta Pitsukselle tajusimme että olimme tulleet koko matkan ylämäkeen, mitä emme myrskyssä olleet edes huomanneet.

Pitsuksellakin oli myrsky yltynyt, ja keittiökuoppamme olivat muutamassa tunnissa menneet aivan umpeen. Olimme matkalle miettineet, että jos muuttaisimme suunnitelmaa ja jäisimme toiseksi yöksi Pitsukselle, koska emme halunneet lähteä myrskyyn. Kirsi oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että ennemmin myrskyyn kuin jäädä jumiin sinne, missä myrsky sen kuin yltyy. Niimpä absidissa vääntämämme lounaan jälkeen purimme teltat ja jatkoimme matkaa tyhjyyteen. Oli minun vetovastuuni ja suunnistusvuoroni, mikä oli tässä säässä varsin hauskaa. Meidän piti seurata moottorikelkkareittiä, joka oli merkitty kepeillä. Hauskaa oli myös se, että edelliseltä kepiltä ei nähnyt seuraavalle sään takia. Onneksi suuntavaistoni on sen verran hyvä että suoraan menemällä pääsi aika pitkälle... Meekolla olikin sitten jo vähän parempi, vaikka opimme myös että joskus lumivalli kannattaa tosiaan rakentaa ennen teltan pystytystä.

Neljäs päivämme oli välipäivä, jolloin saimme valita mitä teemme Meekolla. Olisimme halunneet Villen ja Lauran kanssa lähteä huiputtamaan Saivaaraa, mutta sää oli taas mitä kehnoin joten ei ollut puhettakaan lähteä sinne. Osa pojista oli koko päivän pilkillä, taitavat olla aika innokkaita kun läheisin avantokin meni tunnistamattomaksi alle puolessa tunnissa jos sieltä ei hakenut vettä. Minä, Ansku ja Laura pidimme parhaana ideana tutustua autiotuvassa sadetta pitäviin paimiolaispoikiin, joilta sainkin liftattua kyydin lauantaiksi Muoniosta Ouluun minulle ja Lauralle! Tarjosin pojille myös mutakakkua ja toinen lähti innokkaana pari viikkoa myöhemmin Helsingissä kanssani boulderoimaan Taivaskalliolle! Oikein hauskoja poikia, ehkäpä kiipeilemme yhdessä vielä paljon ensi syksynä. Tunturista voi löytää kaikenlaista. Kirsi oli kyllä hieman eri mieltä siitä miten päivää voisi viettää, joten menimme myöhemmin harjoittelemaan telttaelämää eli naureskelemaan ja makoilemaan keskenämme.

Torstaiaamuna lähdimme taas jatkamaan matkaa, tällä kertaa ensin lounaalle kohti Kuonjarjokea. Mulla oli aika kipeä olo, mutta se onneksi parani kun sain Kirsin paistamaa kalaa ja omatekemää lounasta. Oli taas niin kaunista, aurinko tuli takaisin! Jäätiin yöksi Salmikuruun hieman ennen Termisjärveä. Sinne laskeminen tuotti hieman hankaluuksia minulle, jolla oli kolme numeroa liian isot kengät eikä minkäänlaista suksillalaskettelutaitoa. Hengissä kuitenkin selvisin! Jännittävää olla välillä myös ryhmän se tyyppi, jota joudutaan odottamaan...

Perjantaina oli sitten vielä reipas matka kurusta Kilpisjärvelle. Oli taas kaunista ja hienoa. Anskun jalka kuitenkin kipeytyi niin paljon, että koimme parhaaksi pakata hänet ahkioon viimeiseksi kymmeneksi kilometriksi. Retkemme suurin riita taisi syntyä siitä, että kuka saa vetää Anskun ja kuka sitten kaksi ahkiota, heh. Emme tietenkään sanoneet mitään Kirsille, ja kun hän näki meidät vetämässä Anskua, niin hän vain naureskeli.

Tällä reissulla opin siis ainakin kuinka pystytetään teltta kun tuulee 35 m/s ja kuinka bensakeitintä käytetään (sekä sen, että mukana on myös hyvä olla kaasukeitin jos haluaa vaikkapa lumimyrskyssä tehdä ruokaa absidissa eikä pihalla). Niin ja sen, että ei kannata lähteä hiihtovaeltamaan ahkion kanssa kolme numeroa liian isoissa kengissä.

Vaelluksen jälkeen olikin sitten raivokasta tavaroiden purkua ja pyykkäystä sekä uudelleenpakkaamista, koska lähdin seuraavana aamuna kahdeksi viikoksi etelään (= viikoksi Ouluun ja viikoksi Helsinkiin).

Tämä oli ensimmäinen pitempi hiihtovaellukseni, ja tykkäsin kyllä kovasti! Koimme myös, että oli mahtavaa että saimme myös myrskyn, koska siinähän oppii eniten. Taidan siltikin tykätä vaeltamisesta enemmän kesällä ja omilla jaloilla.

Kiva kun päivä pitenee

Koko talven sitä on odottanut kesää ja etenkin aurinkoa ja lämpöä. Nyt sitä valoa on niin paljon että se vie yöunet ja hakkaa mun sielua naputtaen pieniä säteitä silmäluomien läpi. Ja sitten linnut alkaa taas laulamaan. Pahinta on, että se laulu ei ole enää epämääräistä melua ikkunan takaa, vaan yritän jopa unen läpi alitajuisesti tunnistaa minkä lajin ääni on kyseessä, vaikka en ole edes opetellut niin paljon että voisin tietää. Ja sitten harmittelen - ja valvon - lisää.

Mun järjestelmällinen ja taulukoitu elämä on oksentanut itsensä keskelle mun huoneen lattiaa, ja mää istun siinä kaiken keskellä erilaisten papereiden ympäröimänä halaten läppäriä ja itkeskellen sitä että mistä alottais kun on niin paljon muka tekemistä.

Ole nyt rehellinen edes itsellesi.

On hyvä asua välillä eri paikoissa ja oppia elämään uusissa ympäristöissä. Oon aina sopeutunut sinne missä olenkin mennyt ja kaipaan välillä takaisin sinne missä olen ollut ja mikä on tuntunut kodilta, vaikka siellä missä olisin tällä hetkellä kaikki olisi aivan hyvin. Mutta tämä tarkoittaa että mulla on jatkuva koti-ikävä jonnekin.

Varsinkin nyt, kun olen Muoniossa ja koulua olisi täällä jäljellä melkein kaksi kuukautta ja tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Helsingissä mulla on valmiina opiskelupaikka, ihana kämppä, ihana kämppis ja harrastukset sekä paljon ihania ystäviä ja uusia juttuja odottamassa. Tuntuu että asuu samaan aikaan kahdessa paikassa, jotka ovat täysin erilaisia, vaikka välissä on vain tuhat kilometriä mutta liian monta tunnetta. Ja joiden erilaisuutta ja upeutta harva edes ymmärtää.

Itse asiassa myös se muiden, läheistenkin, ystävien epätietoisuus siitä mitä toisessa elämässäni teen niin on vähän pelottavaa. Voit lukea täältä tai facebookista paloja kummastakin tämänhetkisestä maailmastani tai kysyä asioita ja minä vastaan, mutta se todellisuus mitä tämä kaikki oikeasti pitää sisällään on paljon enemmän mitä pystyn viestittämään, vaikka kuinka hyvin yrittäisin.

Näiden lisäksi Muoniosta poistumisen ja Helsinkiin muuttamisen välissä olisi vielä ainakin kuukausi täynnä seikkailuja ainakin Italiassa ja Sveitsissä tehden lempiasioita: suunnistus, matkustaminen, vapauden ja rajojen tutkiskelu sekä vain oleminen.

Kuulostais siltä että kaikki on kutakuinkin täydellistä.

Onko hyvä saada niin paljon asioita joita haluaa? Pelottaa, että voi tottua liikaa tällaiseen seikkailemiseen. Pelottaa, että voi tottua siihen että saa mitä haluaa.

Muutunko ylimieliseksi tai enemmän ärsyttäväksi?

Mulla on ainakin liian kiire.

Ihmisiä ärsyttää toisinaan muiden onnistuminen. Liian harvat osaavat olla aina vilpittömän onnellisia muiden puolesta. Sitäkin taitoa voi kehittää! Se ei ole minulta pois jos sinä tykkäät elämästäsi, jonka olet itse rakentanut.

Jos menee liian hyvin, niin siitä on vaikea puhua. Jos näyttää siltä, että menee liian hyvin, on vielä vaikeampi puhua siitä että on silti onneton. Jos kaiken tämän parhauden keskellä tuntee itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi tai jos ehkä vain on sitä maailmantuskaa ja yleistä ahdistusta. Ei sitä voi sanoa ääneen, sait jo liikaakin!

Sitä paitsi kaikki on oikeasti aivan hyvin.

Oli viikko Oulussa tasapainoilemassa urheilun ja partiotaitokisojen järjestämisen välillä. Paljon paperitöitä, ajattelua ja univelkaa sekä siitä johtuvaa yliväsymystä mutta riemua.

Oli viikko Helsingissä hyperinnostuneena kaikesta siitä ihanasta mitä oli nyt vain viikko mutta mitä voi tulla saamaan kesän lopussa niin paljon että pursuaa siitä yli. Olen kaivannut takaisin sinne.

Nyt viikko Muoniossa yrittäen hoitaa loppukevään asioita eli näyttöjä sekä opiskella nisäkkäitä, kaloja ja lintuja lajitunnistustenttiin. Sen lisäksi meillä on koulussa perhosidontaa ja ratsastusta. Viikonloppuna yritän päästä Rovaniemelle Piriannan luo.

Ensi viikoksi Oulun seudulle seuraamaan lintujen paluumuuttoa.

Ehkä mun pitäisi juosta vaan.

Yritän kirjoittaa siitä Kilpisjärven reissusta vielä. Ihan totta yritän.