Viidestä Muoniossa asumastani viikosta olen viettänyt kaksi Muoniossa ja kolme maastossa. Ja pidän siitä. Tykkään vaellella tuntureilla ja metsissä sekä oman pienen pään sisällä että tehden muiden samanhenkisten pikkumenninkäisten kanssa mukavia asioita. Vaikka olenkin aika yllättynyt, niin ei mulla ole (ainakaan vielä) yhtään ikävä kaupunkiin.
Viime viikon maanantaina lähdettiin siis puolen luokan kanssa pienellä bussilla kohti Lemmenjoen kansallispuistoa ja syysvaellustamme. Tarkoituksena oli nauttia ruska-ajasta, tutustua tähän alueeseen ja kullankaivuuseen sekä opetella vetämään ruskamummoryhmää. Olimme siis viisi yötä telttailemassa ja emme kulkeneet "turistireittiä" kuin osittain viimeisenä päivänä paluumatkalla, vaan seikkailimme pitkin metsiä.
Ensimmäisenä päivänä näimme paljon (lähinnä kuolleita) eläimiä, esim. poroja (tai ainakin niiden luita ja sarvia). Opin myös tunnistamaan metson ja hirven sekä kesä- että talvipaskan. Tiistaiaamuna saimme kuulla, että Nokia on myyty. Olin Ainon kanssa nukkunut 11,5 tunnin yöunet, mutta silti hieman järkyttynyt tästä uutisesta. Iltapäivällä oli vähän liiankin lyhyt matka ja ylimääräistä aikaa, jonka johdosta päätettiin tehdä ensi viikon ryhmälle geokätkö. Annettiin heille gps-koordinaatit ja vihje "mörrimöykyn kolo". Kaikille liian hidas tahti ei sopinut; "Kai te ymmärrätte, että tällä taukomäärällä mun tupakat loppuu tänään?".
Rinkkani painoi todella vähän muiden tavaroihin verrattuna, mutta eipä minulla mitään ylimääräistä ollut vaikka kaikki tarvittava löytyi. Luonnollisesti minulla oli mukana silti Norja-piponi, jolla voin houkutella luokseni tavittaessa (on se tarvittava tilanne mikä tahansa sitten) norjalaisia poromiehiä. Lupasin myös kantaa kaikkien muidenkin tavarat, koska muu luokka kantoi Kilpisjärven reissulta minun tavarani rikkoutuneen käteni takia.
Keskiviikkona tämä kävelevä tunturikatastrofi onnistui taas hankkimaan päivystyskeikan seuraavalle viikolle Muonioon. Jos ei ole esimerkiksi jyrkänteitä, joilta vyöryä alas, niin aina voi vaikka suorilta jaloilta kompastua mustikkaan ja kolauttaa polveensa nokikahvipannun kokoisen mustelman. Jalka on silti yhä kiinni suurimmassa osassa ruumista ja kyllä sillä kävellä ja toisinaan juostakin voi. Sitä paitsi johdan nyt tilastoja päivystysreissuissa. Tero oli hyvin huolissaan, koska oli luvannut muoniolaiselle ystävälleni pitävänsä huolta minusta, joten seuraavan kilometrin kävelimme käsi kädessä ettei sattuisi enemmän haavereita. Tero myös tiesi että tällä kyseisellä ystävälläni on hirvikivääri, joten ehkä hän oli syystäkin huolissaan ja halusi hoitaa tehtävänsä huolellisemmin. En tiedä kuinka paljon ihmisiä tämä meidän läheinen suhde hämmentää, mutta eihän kämppiksiä, koulutovereita tai maastojuoksuvalmennettavia saa riiata!
Manageri kielsi muuten vaelluksen jälkeisen maastojuoksukilpailun, koska ykköstykkimme Tuomas oli lauantain ruskapuolimaratonin jälkeen todennut olevansa liian heikossa kunnossa (aikaakin meni yli puolitoista tuntia!), joten hän ei kehdannut ottaa puolikuntoista joukkuetta vieläkään kisaan, jottemme saisi kunnolla turpaan. Toivottavasti jo ensi viikolla!
Meillä oli vuoropäivin eri ryhmänvetäjät, jotka ohjasivat ja auttoivat meitä vaeltelevia ruskamummoja. Yksi johtaja piti välitaukoleikkinä puukon heittoa, yksi kantoi minut reppuselässä liian leveän ojan yli ("Kun meillä nyt on tämä yksi kevytkenkäinen ruskamummo mukana"), jotku vähän "oikaisivat" ja olemme kaikki kymmeniä karkkipusseja velkaa toisillemme, koska päivän keulajohtajaa ei saisi ohittaa kertaakaan vaelluksen aikana.
Vaikka olenkin aiheuttanut vähän harmaita hiuksia ja ylimääräisiä höyheniä vanhan untuvapussini kanssa, niin en näköjään ole ainoa jolla on samantyyppisiä ongelmia telttailussa.
- Revin sulta pyrstösulan
- No empähän lähe enää lentoon, vaikka eihän sitä linnut pyrstösulilla vissiin lennä, millä ne lentää? Eiku niin, siivillä!
Torstaina päättelimme iltanuotiolla että yhdistävä tekijä monen koulutoverin kanssa, ja ilmeisesti myös syy miksi olemme muuttaneet Muonioon karkuun muuta maailmaa ja normaaleja ihmisiä on se, että vihaamme kaikki ketsuppia. Olen vihdoin löytänyt sielunkumppaneita!
Torstai-iltana kullankaivuupaikalle saavuttuamme lähdimme vielä 10% hävikkiä lukuun ottamatta parin kilometrin päähän tunturiin ihastelemaan paikallista kulttuurikeskusta ja kirjastoa. Tässä kirjastossa oli hyvä palvelu; puhelimeen löytyi kenttää ja se on 24 tuntia vuorokaudessa auki. Henkilökuntaa tai ylipäätään muita ihmisiä ei kyllä näkynyt.
Perjantaina kaivoimme kultaa. Olimme sekä ihan lapiohommissa, että heiluttelemassa lautasia. Oli todella mielenkiintoista tutustua oikean kullankaivajan työhön näin konkreettisesti, opimme kaikki varmasti paljon uutta! Löysimme myös kultaa, minä löysin ehkä suurimman hipun ja annoimme sille ehkä nimeksi Lemmen Lumo, meidän lempeiden Lumojen mukaan. (?) Tero antoi omalle pienelle hipulleen nimeksi Lempivä Tero, ties minkä mukaan.
Tällöin viimeisenä iltana saimme lainata kullankaivajan omaa mielettömän hienoa ja mahtavaa pihasaunaa. Lämmintä vettä padasta, ylipäätään lämpöä ja puhtautta! Oli kiva laittaa sitten kaikki samat vanhat paskaset vaatteet päälle tämän jälkeen.
Ranskan vahvistuksemme tekee ilmeisesti jonkin sortin listaa uusista sanoista joita oppii, vaikka puhuukin ihan todella hyvää suomea jo valmiiksi. Reissun aikana listaan ilmestyivät ainakin vaellussanastoamme hissun kissun, riidellä ja keskitysleiri.
Kun pääsimme takaisin Muonioon, niin lähdimme Leville. Ystäväni ystävä kertoi, että siellä on paljon trikoo-sinkkunaisia, koska ruskamaraton. Olin siis juoppokuskina pojille, eli vietin pääosin aikaa toisen poikien juoppokuskin, eli ystäväni Ainon, kanssa juomassa kaakaota baareissa. En ollut kuukauteen nähnyt niin paljon ihmisiä samalla kertaa, ja se hämmensi. Tapasin baarissa mukavia ihmisiä, muun muassa Aslakin Lemmenjoelta, hänen ystävänsä Aslakin Inarista ja heidän ystävänsä Anni-poromiehen-tai-siis-naisen Karesuvannosta.
Ja jottei elämä raskaan(?) viikon jälkeen olisi liian helppoa ja emme tottuisi liian hyvälle tai joutuisi eroon toisistamme, niin pidimme sunnuntai-iltana vielä lettukestit Äijäkosken laavulla samalla porukalla. Nuotio, pimeys, luonto ja ystävät. Siis heti sen jälkeen kun olin käynyt moikkamassa Pekkistä, mustikassa (tai oikeestaan puolukassa, koska mustikoita löytyi vakimetsistäni nyt tosi vähän, johtui varmaan siitä thaimaalaisesta marjanpoimijasta joka tuli tiellä vastaan!) ja pelaamassa säbää.
Maanantaiaamu yritti palauttaa maanpinnalle, ja tämän aikaisemmin mainitun päivystysreissun ("Pystyt käveleen? Käykö että varataan sulle aika keskiviikolle kun ei ole niin ruuhkaa?") jälkeen kaahailtiin koululle vähän myöhässä juuri sopivasti jotta ehtisimme kouluttajamme vanhempien kasvimaalle kuuntelemaan tarinoita ja keräämään luomuruokaa. Tämän jälkeen palasimme koululle, aloimme keräämään ruuanvalmistuskamoja, pystytimme koulun pihalle keittiön ja aloimme harjoittelemaan ruuanlaittoa ja syömistä. Noin seitsemän tunnin aikana ehdimme siis kasvimaareissun lisäksi valmistaa puuroa, kiisseliä, kahvia ja tikkupullaa, lihakeittoa ja mielettömän komeat liha-kasvis -vartaat.
Kotiin päästyäni käytin iltapäivän valmistautuen illan yösuunnistusharjoitukseen. Nukuin, koomasin ja katsoin Teron ja Jukan kanssa Alfred J Kwakia. Valmistautuminen oli hyvä ja juokseminen pimeässä metsässä pitkästä aikaa ihan mielettömän kivaa.
"Meidän suurin ero on siinä, että sie elät hetkessä. Sie vastaat aina heti kyllä tai ei. Mie mietin ja mietin ja ajattelen ja lopulta sanon, että en tiedä." - Joku anonyymi lappilainen
Maanantaiyönä yösuunnistus jatkui vielä kotiin päästyäkin, sillä ilmeisesti koko Muoniosta katkesi sähköt noin minuutiksi juuri kun rantauduimme kotiin ja aloimme paistamaan patonkia, keittämään yökaakaota ja katsomaan Alfred J Kwakia. Ainoastaan Alkosta kajasti vähän valoa. Pimeyskin tuntuu vielä upealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti