Kiva kun päivä pitenee

Koko talven sitä on odottanut kesää ja etenkin aurinkoa ja lämpöä. Nyt sitä valoa on niin paljon että se vie yöunet ja hakkaa mun sielua naputtaen pieniä säteitä silmäluomien läpi. Ja sitten linnut alkaa taas laulamaan. Pahinta on, että se laulu ei ole enää epämääräistä melua ikkunan takaa, vaan yritän jopa unen läpi alitajuisesti tunnistaa minkä lajin ääni on kyseessä, vaikka en ole edes opetellut niin paljon että voisin tietää. Ja sitten harmittelen - ja valvon - lisää.

Mun järjestelmällinen ja taulukoitu elämä on oksentanut itsensä keskelle mun huoneen lattiaa, ja mää istun siinä kaiken keskellä erilaisten papereiden ympäröimänä halaten läppäriä ja itkeskellen sitä että mistä alottais kun on niin paljon muka tekemistä.

Ole nyt rehellinen edes itsellesi.

On hyvä asua välillä eri paikoissa ja oppia elämään uusissa ympäristöissä. Oon aina sopeutunut sinne missä olenkin mennyt ja kaipaan välillä takaisin sinne missä olen ollut ja mikä on tuntunut kodilta, vaikka siellä missä olisin tällä hetkellä kaikki olisi aivan hyvin. Mutta tämä tarkoittaa että mulla on jatkuva koti-ikävä jonnekin.

Varsinkin nyt, kun olen Muoniossa ja koulua olisi täällä jäljellä melkein kaksi kuukautta ja tekemistä enemmän kuin tarpeeksi. Helsingissä mulla on valmiina opiskelupaikka, ihana kämppä, ihana kämppis ja harrastukset sekä paljon ihania ystäviä ja uusia juttuja odottamassa. Tuntuu että asuu samaan aikaan kahdessa paikassa, jotka ovat täysin erilaisia, vaikka välissä on vain tuhat kilometriä mutta liian monta tunnetta. Ja joiden erilaisuutta ja upeutta harva edes ymmärtää.

Itse asiassa myös se muiden, läheistenkin, ystävien epätietoisuus siitä mitä toisessa elämässäni teen niin on vähän pelottavaa. Voit lukea täältä tai facebookista paloja kummastakin tämänhetkisestä maailmastani tai kysyä asioita ja minä vastaan, mutta se todellisuus mitä tämä kaikki oikeasti pitää sisällään on paljon enemmän mitä pystyn viestittämään, vaikka kuinka hyvin yrittäisin.

Näiden lisäksi Muoniosta poistumisen ja Helsinkiin muuttamisen välissä olisi vielä ainakin kuukausi täynnä seikkailuja ainakin Italiassa ja Sveitsissä tehden lempiasioita: suunnistus, matkustaminen, vapauden ja rajojen tutkiskelu sekä vain oleminen.

Kuulostais siltä että kaikki on kutakuinkin täydellistä.

Onko hyvä saada niin paljon asioita joita haluaa? Pelottaa, että voi tottua liikaa tällaiseen seikkailemiseen. Pelottaa, että voi tottua siihen että saa mitä haluaa.

Muutunko ylimieliseksi tai enemmän ärsyttäväksi?

Mulla on ainakin liian kiire.

Ihmisiä ärsyttää toisinaan muiden onnistuminen. Liian harvat osaavat olla aina vilpittömän onnellisia muiden puolesta. Sitäkin taitoa voi kehittää! Se ei ole minulta pois jos sinä tykkäät elämästäsi, jonka olet itse rakentanut.

Jos menee liian hyvin, niin siitä on vaikea puhua. Jos näyttää siltä, että menee liian hyvin, on vielä vaikeampi puhua siitä että on silti onneton. Jos kaiken tämän parhauden keskellä tuntee itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi tai jos ehkä vain on sitä maailmantuskaa ja yleistä ahdistusta. Ei sitä voi sanoa ääneen, sait jo liikaakin!

Sitä paitsi kaikki on oikeasti aivan hyvin.

Oli viikko Oulussa tasapainoilemassa urheilun ja partiotaitokisojen järjestämisen välillä. Paljon paperitöitä, ajattelua ja univelkaa sekä siitä johtuvaa yliväsymystä mutta riemua.

Oli viikko Helsingissä hyperinnostuneena kaikesta siitä ihanasta mitä oli nyt vain viikko mutta mitä voi tulla saamaan kesän lopussa niin paljon että pursuaa siitä yli. Olen kaivannut takaisin sinne.

Nyt viikko Muoniossa yrittäen hoitaa loppukevään asioita eli näyttöjä sekä opiskella nisäkkäitä, kaloja ja lintuja lajitunnistustenttiin. Sen lisäksi meillä on koulussa perhosidontaa ja ratsastusta. Viikonloppuna yritän päästä Rovaniemelle Piriannan luo.

Ensi viikoksi Oulun seudulle seuraamaan lintujen paluumuuttoa.

Ehkä mun pitäisi juosta vaan.

Yritän kirjoittaa siitä Kilpisjärven reissusta vielä. Ihan totta yritän.