Mieli on juoppojen kapakka

Illalla mennään baareihin tuntemattomien pikkubändien keikoille tai muuten vaan istuskelemaan ja tuijottelemaan ihmisiä. Tutut alkuillat ja yön pikkutunnit, löytyy uusia tuttuja tai ehkä vain päädytään aamuyöllä meren rantaan tai puistoon tekemään lumettomia lumienkeleitä ja nauramaan tai itkemään ja tuntuu että elää vaikka mitään ihmeellistä ei tapahdu.

Palasin Muonioon ja nyt asun soluhuoneessani. Stressaan mielettömästi näytöistä, en yhtään vähempää vaikka opettajani kai kuvittelee että kaiken tämän tekeminen on minulle todella helppoa.

Kävelen vanhoissa rikkinäisissä tennareissa pitkin Helsinginkatua ja nauran ja vuoroin halaan kavereita ja vuoroin juodaan samasta pullosta viiniä. Joku vähän kompuroi, mutta sitten nostetaan hänet pystyyn ja nauretaan lisää kun jatketaan matkaa.

Piirtelen karttoja ja viimeistelen tehtäväkäskyjä. Teen varasuunnitelmia. Parantelen riskianalyysejä ja lisään evakuointipisteitä turvallisuussuunnitelmaan.

Joku istuu penkillä Hakaniemen rannassa hiljaa. Hymyilen kun kävelen ohi, ja hän hymyilee takaisin. Kävelen kohti metroasemaa ja hymyilen lapsille puistossa. He vain tuijottavat takaisin, mutta nuori äiti hymyilee. Liukuportaissa päästän kiireisen poikaporukan ohi, hymyilen, ja se tarttuu. Metrossa hymyilen yksin. Pian olen niin omissa maailmoissani, että en enää edes tajua ketkä ympärilläni hymyilevät kanssani.

Yritän hillitä itseni ja olla lähettämättä liian aggressiivista sähköpostia arvioitsijalle, joka ei ole lukenut informaatiotani tarpeeksi huolellisesti ja moittii minua vääristä asioista. Pyyhin rivit pois ja yritän olla aikuinen ja sulatella katkeruutta.

Lämmin päivä venyi pitkäksi ja iltatuulessa tajuan kaivata kaulahuivia ja sukkahousuja. Ostetaan Mäkkäristä euron juusto ilman ketsuppia, jotta saadaan ovikoodi vessaan. Olen tanssinut samoissa tennareissa koko kesän. Kalja on lämmintä mutta sitä on riittävästi.

Jos mä saisin valita niin hiihtämisestä sais lisätunteja vuorokauteen ja tyhjyyden tunteesta vapautta. Vai onko se sama asia jota vain katsoo vähän eritavalla?

Viimeinen yöbussi meni nenän edestä. Hetken tyrmistynyt hiljaisuus, ja pian surkuhupaisaa naurua. Onneksi vieressä on ystävä ja vielä pari lämmintä kaljaa. Aurinkokin nousee jo.

Perjantaipäivä koulussa meni askarrellessa vaelluskarttaa ja huoltaessa ahkioita, voidellessa suksia, tarkistaessa telttoja ja opetellessa bensakeittimen käyttöä. Viikon päästä lähdetään Kilpisjärvelle viikoksi hiihtovaeltamaan.

Aurinko paistaa jo parvekkeelle, siellä on täydellistä juoda aamukahvia iltapäivällä vaikka plusasteita on kakstoista ja sijaintina Itä-Vantaa.

Tähän aikaan keväästä pitäisi olla jo kivassa juoksukunnossa, lenkkarit puhki lumettomilla pyöräteillä kirmaamisesta ja ensimmäiset kisat nurkan takana. Nyt olen kuitenkin Lapissa, kalenterissa ei ole tilaa suunnistukselle ja olen kai unohtanut miten juostaan.

Aikainen aamu, auringonsäteet korkeiden talojen välistä ja valtava ikkunalauta. Alla aamun ensimmäiset raitiovaunut kuljettamassa ihmisiä töihin ja illan viimeiset hipit ryömimässä koloihinsa. Mulla on vaan aikaa, niin paljon aikaa että olen haljeta onnesta. Päätän lähteä vain kävelemään ympäriinsä odottamatta mitään, mulla on nyt kaikkea.

Luokkatoveri naapurisolusta päätti piristää myöhäisiltaani ja toi lataamansa kännykkäkameralaatuisen venäläisen venäjäksi puhutun Suomessa kuvatun Gigantti-vampyyri-zombie-kauhuelokuvan ilman tekstityksiä. Ajatus on tärkeintä.

Tennarit alkaa viedä viimeisiään samoin kuin lämpimät kesäyöt. Viiniä on juotu jo iltapäivästä, mutta näen selkeämmin kuin pitkään aikaan. Mun elämässä on upeita ihmisiä, ja kun nään että ne nauraa ja voi hyvin, pystyn mäkin oleen onnellinen.

Herään lauantaina jälleen solustani aamuyöllä, stressi on vienyt yöunet. Avaan tietokoneen ja katson mihin olen perjantaini käyttänyt. Hyvä, olen saanut jo monta asiaa tehtyä. Päivitän to do -listaani ja jatkan työskentelyä.

Lupaan itselleni että pääsen hiihtämään kun saan nämä tehtyä. Olen jo pitkällä. Ainakin itsesuggestiossa.