Tulinkin sitten sairastamaan ja
yksinäisyyttä karkuun Ouluun. Jossain välissä vain unohdin että
ei yksinäisyys lähde pelkästään paikan mukana. Jotenkin täällä
on vaikea olla. En jaksa tehdä mitään vaikka aurinko paistaa ja
olen myös ikävöinyt täällä liikkumista. Haluaisin vain juosta
taas. Ihminen on vahva kun se juoksee.
Olen tylsyyteeni yrittänyt siivota
rojuja vanhasta huoneestani. Vähän valmiiksi, kun muutan kesällä
Helsinkiin ja pitäisi taas päättää mitä pakkaan mukaan. Mihin
mä näitä kaikkia vaatteita tarviin? Mihin tarviin kahta koripalloa
ja tätä työkalumäärää ja lamppuja ja pussilakanoita? Olen taas
pärjännyt hyvin ilman näitä. En jaksaisi omistaa mitään! Olen
ennenkin pärjännyt rinkallisella tavaraa.
Koen mielenkiintoisempana tuijotella
takapihalle aseteltua muovilautasellista kaurahiutaleita
potentiaalisten pikkulintujen toivossa kuin lähteä vaikka
terassille tai ylipäätään nähdä ketään.
Ruokaa on koko ajan. Söisin vähemmän
jos ei olisi. En tarvitse näin paljon vaihtoehtoja. En tarvitse näin
paljon ruokaa.
Pitkästä aikaa koen tunteita, joita
ilman olen elänyt kuukausia. Ärsyynnyn television äänestä. En
tarvitse televisiota. En ole tarvinnut ennenkään. Ärsyttää kun
kuulen ääntä kahdesta paikasta yhtä aikaa. Sekä televiosio, että
radio ovat päällä eri puolilla taloa. Miksi? Miksi tämä talo
edes on näin iso, mihin äiti ja isi tarvii näitä neliöitä?
Kyllä, osaan etsiä itse kaapista
ruokaa. Ei, en halua saunaan. Antakaa mun olla ja murehtia rauhassa.
Missä on tilannetaju, jos istun tietokoneella ja murahdan
vastauksen, niin se tarkoittaa että haluan olla yksin. Yksinäisyys
ei synny siitä että olen yksin. Se tulee siitä kun en ole niiden
ihmisten lähellä, jotka tekee mut onnelliseksi.
Mulla on ikävä mun ystäviä.
Ville soitti ja sanoi että näki ehkä
ahman Saariselällä. Mää lähen perjantaina sinne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti